Kun istun laavulla, tuntuu kuin minut nähtäisiin kaikkialta, olen suojassa vain kaupungin hälyltä ja hektisyydeltä, mutta lintuperspektiivistä katsottuna ei nuotiopaikkoja, laavuja, eikä polkuja erota, ne ovat syvällä metsän uumenissa, siellä jossakin piilotettuna, mutta silti avoinna vastaanottamaan uudenkin kulkijan. Jos näkyisin kuvassa, jos vaikka seisoisin ja näkisin oman dronen lentämässä ja kamera osoittaisi suoraa minua kohti, olisin silti piilossa, eikä minua kuvasta erottaisi.

Kun olen ystävieni kanssa jossakin luonnossa, me juttelemme ja nauramme, puhumme milloin mistäkin ja pidämme ”meteliä”, eikä sillon eläimiä juurikaan näy, voin vain olettaa, että äänemme kuuluu myös vähintään puidenlatvoihin saakka, se kantautuu vesistöjä pitkin vastarannalle ja sieltäkin vähän matkaa, mutta kun olen yksin ja hiljaa, naamioituneena kuvaustelttaani, on vain ajankysymys kun eläimet saapuvat takaisin siihen ympäristöön, mihin minäkin olen saapunut heidän vieraakseen ja siitä nautin, se hiljaisuus ja elämä, siis elämä joka ei tuota meteliä mutta silti on liikkeessä, ei hektisesti tai kiireellä vaan jokainen luonnon eläin jatkaa omia touhujaan, touhuja joilla ei ole aikataulua, mutta kaikilla on jokin rooli ja tehtävä siltikin, vain minä olen irtaantuneena arjestani luonnossa, enkä koe oikeutetuksi häiritä heidän elämäänsä, mutta tykkään tarkkailla heidän toimiaan.

Se on hassua ajatella, että vaikka tässä kuvassa ei näy eläimiä, niin niitä on tuolla satoja ellei satoja tuhansia, ötököitä ja muita pieneliöitä miljardeja, tuossa kuvassa on todellisuudessa valtavasti elämää, se on lähes kuin jokin New York jossa pilvenpiirtäjät kohoaa pilviin saakka, mutta ihmisiä ei varsinaisesti näy missään, näkyy vain betonia ja ikkunoita, tässä kuvassa näkyy vain puita, mutta noissa puissa elää valtavan monta olentoa ja ne itsessään ovat yksi elämänmuoto, siispä olisi hyvä muistaa, että kuvassa näkyy vain ja ainoastaan elämää, vihreää elämää jota voi kutsua metsäksi.